torstai 6. syyskuuta 2018

Viha

Minulla kesti pitkään tunnistaa viha itsessäni. Olen itse asiassa aivan täynnä vihaa. Niin täynnä, että tuntuu, että sen takia räjähtää. Sen kaiken olin tukahduttanut yli 20 vuotta. Viha tuntuu kuumana ja kylmänä sisälläni. Se tuntuu siltä, että haluaisin mennä tappamaan kaikki raiskaajani. Se tuntuu siltä, että haluaisin kiduttaa raiskaajiani. Minulla on tämän kaltaisia vihafantasioita raiskaajiani kohtaan. Silti, kaikki nämä vuodet olen vihannut vain itseäni ja kääntänyt sen vihan itseäni kohtaan vihan oikeiden kohteiden sijaan. Kun vihaa itseään, se on musertava ja pohjaton tunne. Sitä vain tekee huonoja asioita itselleen. On välinpitämätön omaa itseä kohtaan kaikin tavoin. Ei huolehdi itsestään kunnolla. Ei tykkää itsestään. Pitää itseään todella paskana ihmisenä, jota kukaan ei voi rakastaa. Sen takia kohtelee itseään entistä huonommin.

Minussa se viha näkyi niin, että en hoitanut terveyttäni kunnolla. Menin tk:hon vasta pää kainalossa. En kuunnellut itseäni ja ohitin oireeni monesti olankohautuksella. Jos todettiin jokin sairaus, en hoitanut sitä kunnolla, oli se sitten henkinen tai fyysinen. Hakeuduin tilanteisiin, joissa jouduin vaaraan jollain lailla. En syönyt kunnollista ruokaa ja herkkuja taas söin niin paljon kuin lystää. En harrastanut liikuntaa kuin ihan satunnaisesti, vaikka pidän liikunnasta. En pukeutunut niin kuin oikeasti haluaisin. Ohitin unelmani ja toiveeni ja tein jotain ihan muuta alaa ja töitä kuin halusin. Vähättelin itseäni. Toisaalta taas pidin rimaani järjettömän korkealla, jonka seurauksena en voinut edes onnistua. Soimasin itseäni asiasta kuin asiasta. En kuunnellut itseäni silloin kuin piti. Vietin aikaani sellaisten ihmisten seurassa, joiden kanssa en halunnut olla tai joiden kanssa minun ei pitäisi olla ja jotka tekisivät minulle pahaa. Minulla oli vain muutamia terveitä ihmissuhteita.

Terapian myötä olen saanut vihastani kiinni. Olen tajunnut, että viha vähenee vain sitä ilmaisemalla. Olen tajunnut, että viha kertoo, kun minua kohdellaan huonosti. Olen tajunnut, että viha on oikeasti positiivinen tunne, eikä negatiivinen niin kuin meille on opetettu. Olen tajunnut, että tukahdutettu viha on kaikista vaarallisin viha. Olen tajunnut, että viha voi olla myös voimavara. Olen tajunnut, että kun vihaa purkaa, tulee parempi olo.

Nykyään jopa tykkään jollain lailla vihastani, enkä pelkää sitä enää. Viha on semmoista kiukkuista polttoainetta, joka potkii minua etenemään. Vihan voimalla menen eteenpäin ja saan työstettyä traumojani.

Miten vihaa sitten voisi käsitellä? Itse olen käsitellyt sitä puhumalla ja kirjoittamalla. Lisäksi vihaa voi purkaa esimerkiksi huutamalla metsässä tai vaikka huutamalla tyynyyn. Musiikin avullakin vihaa voi purkaa. Laittaa vaan musiikin isolle ja laulaa/huutaa sen mukana. Voit myös kirjoittaa kirjeen vihasi kohteelle ja lähettämisen sijaan polttaa sen. Joskus sanomalehtien repiminen voi auttaa. Tai vaikka astioiden hajottaminen autiotalossa. Vihaa voi purkaa myös kirjoittamalla tarinan siitä, kuinka vihan kohteesi joutuu kärsimään rikoksista raa'alla tavalla.

Kannattaa muistaa, että ajatukset eivät ole vaarallisia, eivätkä vahingoita ketään. Ei siis haittaa, vaikka sinulla olisi brutaalejakin vihafantasioita sinua vahingoittaneita ihmisiä kohtaan. Se taas on vaarallista, jos alat toteuttaa ajatuksiasi. Siksi vihan tunteita on hyvä purkaa. Tunteiden purkamisen avulla et jää niihin kiinni, etkä katkeroidu. Vihan tunne on täysin normaali tunne ja sellaisena sitä pitää myös kohdellakin, tunteena muiden joukossa. Kuten tulikin, viha on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Lopuksi kaksi hyvää artikkelia vihasta:
https://www.nyyti.fi/opiskelijoille/opi-elamantaitoa/tunteilla-on-viesti/opi-ilmaisemaan-vihaa-rakentavasti/
ja
https://yle.fi/uutiset/3-8535114

perjantai 8. kesäkuuta 2018

Häpeästä

Minua hävettää, että haluan seksiä. Minua hävettää, etten oikein kykene siihen. Minua hävettää, että minua hävettää sen takia vielä enemmän. Minua hävettää, että perheeni ja sukuni ovat hylänneet minut. Minua hävettää, että olen edes olemassa. Minua hävettää, no, ihan kaikki. Minua hävettää, että olen vihainen perheelleni ja suvulleni sen takia, että he hylkäsivät minut. Minua hävettää, että olen niin väsynyt. Minua hävettää, että olen samaan aikaan täynnä levotonta energiaa. Minua hävettää, että olen lihava traumojeni takia. Minua hävettää, etten saanut oikeutta käräjä- ja hovioikeudessa. Minua hävettää, että lohtusyön niin paljon nykyään. Minua hävettää, että triggeröidyn erilaisista väkivaltaan liittyvistä uutisista ja jutuista. Minua hävettää, että minulla on niin vähän voimavaroja, etten ole jaksanut vieläkään aloittaa opintoja, vaikka opiskelupaikka on olemassa. Minua hävettää, että kaikki menee vuoristoratana sisälläni. Minua hävettää, että hävettää.

Häpeä, tuo loputon suo! Minun häpeäni on minun ja terapeuttini päättelyn mukaan syntynyt silloin, kun olen ollut pieni vauva ja äitini on ruennut odottamaan ensimmäistä sisarustani. Se syntyi, koska äitini oli silloin masentunut. Minun lapsuuteni loppui siihen. 3-vuotiaana minulla oli jo kolme sisarusta (ei monikkosisaruksia, vaan yksi vauva kerrallaan, toim. huom.). Uskon, että häpeä on syntynyt siitä, ettei minun tarpeisiini olla enää kyetty kunnolla vastaamaan sen jälkeen ku olin 3kk ikäinen. Sitten koulun aloittaessani alkoi seksuaalinen väkivalta. Se löi monta painavaa häpeän naulaa minuun. Sen jälkeen häpeä on vain kasvanut sisuksissani, keräten hurjaa kaikennielevää voimaansa ja lisääntyen aina vain lisää myös myöhemmin tapahtuneiden seksuaalisen väkivallan kokemusten myötä, kunnes pari vuotta sitten tunnistin sen itsessäni.

Häpeä vie ihan käsittämättömän paljon energiaa ja voimavaroja ihmisestä. Minun kohdallani se on tehnyt sitä edes tajuamattani. En tunnistanut häpeää itsessäni tosiaan ennen ku muutama vuosi sitten. Silloin tajusin, että heh, tämähän liittyy muuten minuunkin jotenkin tämä häpeä. Siitä meni vielä vuosi ennen kuin pystyin kohtaamaan sen tunteen kunnolla. Kun tunnistin ja tunnustin häpeän itsessäni, moni asia aukesi minulle ihan uudella tavalla. Aloin ymmärtämään paljon paremmin erilaisia tunnetilojani ja ajatuksiani eri asioihin liittyen. Huomasin, että häpeä on ulottanut lonkeronsa ihan kaikkeen minussa. Tajusin myös, että voimakkaimmat ja lamaavimmat ahdistuskohtaukseni olivatkin itse asiassa häpeäkohtauksia. Niissä häpeän kokemus ja tunne nousi niin voimakkaaksi, etten enää kyennyt toimimaan ja ajattelemaan järkevästi. Saatoin itkeä hysteerisesti ilman syytä, saatoin sanoa miehelleni jättäväni hänet ettei hänen tarvitse kärsiä minun takiani enempää tai saatoin mennä täysin puhekyvyttömäksi ja käpristyä sikiöasentoon heijaamaan itseäni. Tuo tila saattoi kestää parikin tuntia helposti.

Minulla häpeä on se, joka tekee oloni totaalisen toivottomaksi ja saa aikaan myös itsetuhoiset ajatukset. Häpeän tunne on niin massiivinen ja kipeä, ettei sen alla tahdo kestää. Varsinkaan, jos muutenkin voi huonosti. Paremmin voivanakin se saattaa saada yllättävän vahvan otteen minusta ja hupsista keikkaa, kun ajatukset ovatkin sitten surkeina. Häpeä saa minut myös käyttäytymään itseäni kohtaan huonosti. Jos haluan halauksen, kiusaan itseäni ja en mene pyytämään halausta mieheltäni. Jos jokin vaivaa minua, en puhu siitä. Kaikkea tämän tapaista.

Tiedättekö, mikä on parasta häpeässä? Se, että se ei kestä päivänvaloa. Mitä enemmän puhut ääneen häpeästäsi ja siihen liittyvistä asioista, sitä pienemmäksi häpeä käy. Kannattaa ottaa huomioon myös se, että jos häpeää on kerännyt sellaiset 30 vuotta niinkuin minä, niin se häpeä ei sula kuin tipan verran aina ääneen puhuessa tai kirjoittaessa tai muuten sitä ilmaistaessa. Tehon alkaa huomaamaan pikkuhiljaa. Tämäkin kirjoitus on häpeän purkua. Se yksi pisara pois minua vaivaamasta. Kun ensimmäisen kerran puhuin terapiassa häpeästäni, sieltä lähtiessäni oloni oli niin kevyt. Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun huomasin häpeän päivänvaloon tuomisen tehon. Häpeän purkamisen myötä myös häpeäkohtaukseni ovat laimenneet. Ne eivät kestä enää niin kauan ja ne eivät ole enää niin voimakkaita. Mahtavaa on myös se, että nykyään tunnistan jo orastavat häpeäkohtauksen merkit ja saatan saada estettyä kohtauksen, jos heti puran häpeääni jotenkin. Jo se auttaa, jos sanon ääneen mieheni kuullen, että nyt hävettää se tai tämä tai tuo.

Välillä tuntuu, että häpeässä tarpominen on totaalisen loputon suo. Ettei loppua vain voi koskaan tulla. Sitten toisella kertaa häpeää purkaessa huomaa olon kevenevän ja saa taas voimaa jatkaa sen työstämistä. Itselleni puhuminen ja kirjoittaminen ovat olleet parhaat keinot häpeän purkamiseen. Muitakin keinoja varmasti on ja toivonkin, että kerrotte niistä meille. Häpeä on kipeä tunne, siitä ei pääse mihinkään. Uskon kuitenkin, että ajan kanssa senkin kanssa oppii elämään paremmin ja työstämisen myötä se laimenee siedettävämmäksi.

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Uhrien väkivaltaisesta kohtelusta

Onkohan kukaan koskaan miettinyt oikeasti sitä, että miten epäreilua ja väkivaltaista seksuaalisen väkivallan ja häirinnän uhrien kohtelu on? Uhrit joutuvat kaikissa puheissaan ottamaan huomioon tekijät ja heidän maineensa ja kunniansa. Uhri joutuu miettimään, että mitä voi puhua ja miten ja missä ja milloin. Ihan vain siksi, ettei sen kaiken väkivallan ja/tai häirinnän uhrina saisi syytettä teostaan eli ääneen puhumisestaan ja tuomiota raiskaajan kunnian loukkauksesta, vaikka onkin puhunut totta. Uhri joutuu kaikessa huomioimaan väkivallan tekijät, vaikka ne tekijät eivät koskaan ole huomioineet tekojaan ja niiden seurauksia väkivaltansa kohteena olleen elämässä. Tekijät ovat vain nauttineet teoistaan ja uhrit ovat vain joutuneet kärsimään siitä tekijän nautinnosta.

Kuinka epäreilua ja väärin on, että ääneen kokemuksistaan puhuessaan huolehditaan vain siitä, että "voi voi kuinka sen raiskaajan elämä tästä nyt saattaa vaikeutua". Kukaan ei välitä siitä, että sen puhujan elämä on voinut olla jo vuosia tosi vaikeaa sen raiskaajan tekojen takia. Kuinka epäreilua on, että kun vihdoinkin uskaltaa aukaista suunsa kokemuksistaan niin sinulle kerrotaan, että "hei kuule, et saa puhua noista jutuista kuin terapiassa" (kuten minulle kävi). Tai että saat hyväksikäyttäjältäsi viestin, jossa hän uhkailee sinua oikeudella, jos et lopeta puhumista hyväksikäyttäjän teoista (kuten minulle kävi).

Kuinka äärettömän epäreilua ja väkivaltaista on, että uhreja vain mitätöidään ja heitä ei edes uskota. Koska "hei, eihän se tyyppi oo voinu sua raiskata, ku sehän on rakastava perheenisä ja sen firmakin niin menestyy." Ja "hei, eihän sun isä nyt oo voinu tehä semmosta, ku se on niin mukava ja huumorintajuinenkin." Ja "älä nyt höpötä, ei se nyt voinu niin kamalaa olla, varmasti nautit siitä." Ja "mitä nyt yks pikku puristelu haittaa, se kuuluu naisen elämään." Tai kuten itse sain kuulla kokemusteni kertomisen jälkeen, että "miten sää voit tommosta tehä omalle raiskaajalles". Kukaan ei kysy, että miten se raiskaaja on kehdannut tehdä sinulle tuollaista. Kukaan ei mieti, että miten voisi tukea uhria. Suurin osa ihmisistä on vaan väkivallan tekijöiden puolella, eivätkä usko uhria.

Miltä sinusta tuntuisi se, että kerrottuasi kokemastasi väkivallasta, se jolle kerroit asiasta, käy silti edelleen raiskaajasi luona kylässä? Miltä sinusta tuntuisi se, että kerrottuasi kokemastasi väkivallasta, sinun perheesi ja sukusi ja ystävätkin kääntävät sinulle selän, koska he eivät usko sinua? Miltä sinusta tuntuisi se, että sinulta vaadittaisiin anteeksiantoa raiskaajallesi, vaikka raiskaaja ei edes myönnä tekojaan (kuten minulle kävi)?

Mielestäni kaikista pahimpia ovat ne ihmiset, jotka eivät halua ottaa kantaa asiaan. Ne, jotka eivät halua puuttua toisten asioihin. He eivät taida tajuta sitä, että se on se kaikista räikein kannanotto. He ilmaisevat tällä lailla selkeästi sen, että he ovat väkivallan tekijän ja väkivallan puolella. Olen itse saanut kuulla esimerkiksi, että "katotaan ku ne oikeudenkäynnit on ohi, ni mitä mieltä me sitten ollaan asiasta". Ihmiset eivät tajua, että seksuaalinen väkivalta ja häirintä ovat sellaisia asioita, joiden suhteen ei vain voi ja saa olla neutraali ja kantaaottamaton. Ihmiset eivät tajua, että se että tuleeko oikeudesta tuomiota vai ei, ei pyyhi pois sitä, että se väkivalta on silti tapahtunut. Monesti käy myös niin, että vaikka raiskaaja saisi tuomion, niin siltikään asiaa ei uskota todeksi ja uhri jätetään yksin kestämään kaikki. Mielestäni tuollainen on kannanotto väkivallan puolesta. Se suorastaan kiljuu sitä, että ihmiset kannattavat väkivaltaa.

Miksi niin harvat ihmiset puolustavat uhreja? Miksi ihmiset ovat mieluummin väkivallan tekijän puolella? Miksi uhrien kärsimyksistä ei välitetä tai vähätellään? Kuulemani mukaan on helpompaa ja mukavampaa olla väkivallan tekijän puolella ja olla ajattelematta hänen tekojaan. On mukavempaa, kun ei tarvitse miettiä kaikkea sitä kamalaa. (Ja uhri joutuu sen kamalan kanssa elämään koko ajan.) Se on väärin, erittäin, erittäin väärin. Minua jaksaa aina vaan hämmästyttää ihmisten älyllinen ja moraalinen laiskuus. En kykene ymmärtämään sitä. Mitä uhrien kärsimyksistä, kunhan oma olo on mukava. Siihen voin vain sanoa, että odottakaahan kun se sattuu omalle kohdalle. Sitten te tiedätte, miltä se kaikki tuntuu! Tässä maailmassa kukaan ei ole turvassa seksuaaliselta väkivallalta ja häirinnältä. Ei kukaan.

Juuri tässä, seksuaalisen väkivallan ja häirinnän uhrien kohtelussa, näkee todella hyvin ihmisten kaksinaismoralismin. Uutisiin päätyneitä tapauksia päivitellään ja kauhistellaan ja ollaan vihaisia tekijöille ja heidät halutaan viedä navetan taakse. Kuitenkin, kun se tapaus tulee lähelle ja pitäisi tehdä jotain, niin ihmiset ovatkin hiljaa ja kääntävät selän uhrille. Tätä en tule ikinä ymmärtämään. Se on kuvottavaa, kuten ne raiskaajan teotkin. Se tuntuu pahalle, kuten ne raiskaajan teotkin. Se myös traumatisoi kuten ne raiskaajan teotkin. Miettikääpä sitä!

torstai 8. kesäkuuta 2017

Toipujasoturin haasteista suhteessa ympäristöön

Päätin jatkaa aiheesta, josta blogin aloituskirjoituskin kertoo, eli ympäristön suhtautumisesta seksuaalista väkivaltaa kokeneeseen kokemusten paljastuttua. Ehkä voin luonnehtia itseäni ”veteraaniksi” näissä piireissä oman toipumistaipaleeni alettua v. 2005. Kuluneiden vuosien aikana olen toipunut osana useampia vertaisyhteisöjä, joissa seksuaalisen väkivallan pitkäaikaiset vaikutukset jaetaan. Niistä viimeisin on Siniset siivet ry, jonka luottamustehtävässä olen toiminut alusta lähtien. Yksi silmiinpistävimpiä ja kipeimpiä keskustelun aiheita vertaisten keskuudessa näiden vuosien aikana on ollut ympäristön negatiivinen, hylkäävä, vähättelevä jopa uhkaileva suhtautuminen. Koen, että tätä aihetta ei voi nostaa liiaksi esille keskusteluun, ja että meidän tulee sinnikkäästi kertoa kokemastamme epäoikeudenmukaisuudesta. Kannustan samalla muita vertaisia nostamaan asiaa esille ja kertomaan kokemuksistaan vaikka tässä blogissa! Omakohtaisesti en ole joutunut kohtaamaan niin vahvaa negatiivisuutta ympäristön taholta kuin jotkut kanssasisaristani ja –veljistäni, vaikka omat maistiaiseni olen minäkin siitä saanut. Minua on suuresti surettanut tämän aiheen jatkuva toistuminen, koska on hyvin selvää, että ihmisten ymmärtämättömyys kohdata näitä asioita, vaikeuttaa seksuaalisesta väkivallasta toipumista. Se on epäoikeudenmukaisuutta epäoikeudenmukaisuuden päälle tässä kaikessa epäoikeudenmukaisuuden meressä joka velloo maailmassamme lisäten meidän kaikkien tuskaa. Avaimet sen poistamiseen killuvat meidän jokaisen käsissä, eleissämme, sanoissamme, valinnoissamme joka päivä. 

Ihan vasta erään ystäväni kokemus ravisutti minua, jossa lähiympäristö suhtautui epäillen ja haukkuen henkilöön tämän saatua jopa oikeuden tuen asialleen. Ja näitä samankaltaisia kertomuksia riittää hiukan eri variaatioin, mutta viesti on se, että ihminen, joka on joutunut kokemaan seksuaalista väkivaltaa ja joutunut kokemaan mittavaa kärsimystä kaikilla elämänsä osa-alueilla tapahtumien vuoksi, joutuu vielä täysin absurdien hyökkäysten kohteeksi, kun hän viimeinkin uskaltaa ottaa asian pöydälle ja aloittaa matkan kohti omaa itseä. Kysymys ei ole siitä, etteikö shokkia voisi ymmärtää, etteikö voisi käsittää ihmisten hämmennystä, tietämättömyyttä miten toimia, hetkellistä lukkiutumista. Me tiedämme, miltä sellainen tuntuu. Mutta mikä saa käden ojentamisen sijaan ihmisen jatkuvasti syyttämään, vähättelemään, epäilemään ja hylkäämään esim. omaan perhepiiriin kuuluvan ihmisen, joka näistä kokemuksista avautuu? Onko todellakin ajatuksena, että elämää voi jatkaa täysin normaalisti, kunhan tämä soopaa puhuva ja häpeää aiheuttava henkilö saadaan vaiennettua ja on vain pois näkyvistä? Mielestäni tämä on suurimpia illuusioita, johon ihminen voi sortua. Väitän, että se asia ei tällä tavalla katoa minnekään. Se, miten itse on suhtautunut asiaan, ei katoa minnekään, ei omasta itsestä eikä ympäristöstä, jonne sanojen ja asenteiden energeettinen jälki on jätetty. 

Sydänyhteyden itseensä sisimmässään tuntevat ihmiset palaavat ja pyytävät anteeksi, katuvat käytöstään ja tarjoavat kätensä. Joskus tämä ymmärrys voi tulla, kun kasvaa ihmisenä. Hyvin ilmeisesti epäoikeudenmukaisesti käyttäytyvät yhteisöt ovat kovin sairaita, ja sisältävät sukupolvissa traumaattisia kokemuksia, jotka tämä yksi henkilö on päättänyt katkaista tulemalla esiin. Rohkea soturi saakin päälleen ämpärillisen sontaa, vaikka hän ansaitsisi osakseen kiitoksen. Teille, jotka saatte todistaa tällaista rohkeutta sanoisin, että siitä kannattaa ottaa esimerkkiä. Se on osoitus meille kaikille, että ihmisen vapautta ei voi viedä edes kaiken karmeuden jälkeenkään. Tätä päättäväisyyttä, oman itsen esille piirtämistä voisi seurata ja siihen voisi liittyä. Vaikeiden kokemusten paljastumisen ei tarvitse hajottaa, se voi myös yhdistää, parantaa yhteisöjä, jos ihmiset vain uskaltavat astua omiin henkilökohtaisiin kasvuprosesseihinsa. Se voi olla mahdollisuus kaikille ja kun sen uskaltaa kokea niin, se tulee todeksi.

Tulee ihan perimmäinen kysymys mieleen, mitä me olemme täällä tekemässä? Kun katsoo maailman tapahtumia, mitä johtopäätöksiä ne herättävät? Lisää epäoikeudenmukaisuuttako tarvitsemme, negatiivisia reaktioita, vihaa, lyödyn lyömistä? Maailma voi muuttua vain kun jokainen yksilö tekee tarvittavan työn sydämensä eteen, olemalla totuudellinen itselleen ja vastaamalla, mikä estää itseä liittymästä maailmaan rakkaudellisesti. Olisi aika astua täyteen ymmärrykseen siitä, että vaikeat asiat eivät poistu elämistämme kieltämällä ne ja lisäämällä negatiivisuutta. Me ihmiset olemme selvästi taitekohdassa evoluutiossamme ja jokainen joka on ottanut asiakseen toipua, vapauttaa itsensä rakkaudettomuuden vaikutuksista on oikealla tiellä! Joten vertaiset keep on moving ja vihassa ja muussa negatiivisuudessa pyörivä lähiympäristö: kääntykää kipuanne kohti lyödyn lyömisen sijaan, menkää rehellisesti tuskanne läpi!

Magda


tiistai 4. lokakuuta 2016

Elämä pilalla

Istun työpaikan ruokalassa. Keskustellaan Armanin ohjelman edellisillan jaksosta, jossa aiheena oli vangit. Puhe soljuu aiheesta eestaas. Jutellaan rikoksista ja rikoksien uhreista. Yhtäkkiä kuulen työkaverini sanovan, että lapsena seksuaalisesti hyväksikäytettyjen elämä on pilalla. Jähmetyn. Yritän sanoa, että eikä ole. Työkaveri sanoo takaisin hyvin varmalla äänellä, uskoen sanomaansa, että on. En sano enää mitään. En pysty. Syön äkkiä loppuun ja häivyn. Itkettää. Käyn ottamassa lompakostani Propralin, koska tunnen paniikin ja ahdistuksen nousevan. Menen vessaan ja itku tulee. Romahdan. Sattuu niin kauheasti kuulla, että elämäni on pilalla, että minä olen pilalla, että minulla ei ole elämäni suhteen mitään toivoa. Tunnen olevani pelkkä roska tuon työkaverini silmissä. Ei hän kyllä tiedä kokemuksistani mitään. En ole puhunut niistä, koska en halua. Ihmisten reaktiot kun ovat monesti niin hankalia ottaa vastaan. En halua joutua lohduttamaan kuulijaa sen takia, että minä olen kokenut kauheita. Enkä myöskään halua nähdä sääliä toisten silmissä. Minun pitää yrittää suojella itseäni ihmisiltä. Ihmiset ovat hyvin toivottomia ja näköalattomia tämän asian suhteen, suuren yleisön mielestä tällaisista traumoista kun ei voi toipua, vaikka saisi kuinka hyvää hoitoa. Tähän olen törmännyt.

Puoli vuotta myöhemmin Facebookin uutisvirrassa tulee vastaan kaverini jakama uutinen meneillään olevasta oikeusjutusta poikkeuksellisen karseassa hyväksikäyttötapauksessa. Kaverini kaveri kommentoi alle, että jutussa kyseessä olleen lapsen elämä on pilalla. Sisälläni räjähtää ahdistus kommentin takia ja sen takia, että jutussa olleen tytön kokemukset liippaavat minun kokemuksiani turhankin läheltä. Itku tulee samantien. Taas sain kuulla, että elämäni on pilalla. Taas sain kuulla, että olen roskaa ihmisten silmissä. Taas sain kuulla, ettei minulla ole elämäni suhteen mitään toivoa. Sattuu ja lujaa. Miksi minut ja kohtalotoverini halutaan väen vängällä tunkea pimeyteen ja toivottomuuteen? Miksi ihmeessä ihmiset ajattelevat, että elämä on pilalla, jos on kokenut seksuaalista väkivaltaa?

Rauhoituttuani yritän miettiä, että millä lailla elämäni on pilalla. Minulla on hyvin tavallinen elämä: on käyty peruskoulu ja lukio, minulla on ammattitutkinto, on työpaikka, on hyvä parisuhde, on ihania ystäviä, minulla on oma auto (mistä olen erityisen ylpeä), on erilaisia harrastuksia, tehdään puolisoni kanssa lomareissuja jne. Niin ja käyn terapiassa käsittelemässä traumojani, jotta niiden haitalliset vaikutukset vähenisivät elämässäni. Olen tyytyväinen elämääni. Kaiken kaikkiaan: elämässäni ei ole muuta vikaa, kuin että se on pilalla. Enkä keksi, että miten. Olenko tyhmä?

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Ämyri, Siniset siivet ry:n uusi äänitorvi!

Hei!

Tervetuloa Ämyriin! Siniset siivet ry on seksuaalista väkivaltaa kokeneiden vertaisjärjestö ja toiminut neljän vuoden ajan kehittäen toimintaa perustuen vertaisten keskuudessa esille tulleisiin tarpeisiin. Yhdistys on tullut monelle tutuksi Sinisen keskustelufoorumista ja Varjoista valoon valokuvaus -projektista. Yhdistyksen tavoitteena on nostaa yhä enemmän esille meidän omaa ääntämme, pyrkiä vaikuttamaan olemassa oleviin epäkohtiin seksuaaliväkivaltaa kokeneiden asemassa ja edistää keskustelua eri osapuolten välillä. Huom. seksuaalisella väkivallalla tarkoitamme seksuaalisen koskemattomuuden loukkaamista eri tavoin ja eri elämänvaiheissa.

Merkittävä epäkohta on, että niiden, joiden seksuaalista koskemattomuutta on loukattu, kokemusmaailma on täysin vieras ympäröivälle maailmalle. Häpeä ja syyllisyys monesti vaientavat ihmisen keskustelemaan vain itsensä kanssa, piilossa muulta maailmalta. Monet törmäävät ihmisten tietämättömyyteen ja stereotypioihin kertoessaan kokemuksistaan ja etsiessään tukea kanssaihmisistä. Olisi tärkeää, että seksuaaliväkivaltaa kokenut saisi tukea ja ymmärrystä osakseen, mutta jos ihmiset eivät tiedä, mistä oikeastaan on kysymys, ollaan pattitilanteessa. Tietämättömyyttä voimme kuitenkin itse lähteä paikkaamaan kertomalla, ilmaisemalla miltä meistä tuntuu. Miten muuten ihmiset tulevat tietoisiksi?

Voit valita millä sävyllä Ämyriä käytät, mutta paikka ei ole tarkoitettu kuitenkaan riitelyyn ja loan heittoon, vaan nimenomaan keskusteluun. Kaikilta keskusteluun osallistuvilta odotamme rakentavaa lähestymistapaa.

Halusta tiedottaa, ymmärtää ja kehittää syntyi Ämyri!