perjantai 8. kesäkuuta 2018

Häpeästä

Minua hävettää, että haluan seksiä. Minua hävettää, etten oikein kykene siihen. Minua hävettää, että minua hävettää sen takia vielä enemmän. Minua hävettää, että perheeni ja sukuni ovat hylänneet minut. Minua hävettää, että olen edes olemassa. Minua hävettää, no, ihan kaikki. Minua hävettää, että olen vihainen perheelleni ja suvulleni sen takia, että he hylkäsivät minut. Minua hävettää, että olen niin väsynyt. Minua hävettää, että olen samaan aikaan täynnä levotonta energiaa. Minua hävettää, että olen lihava traumojeni takia. Minua hävettää, etten saanut oikeutta käräjä- ja hovioikeudessa. Minua hävettää, että lohtusyön niin paljon nykyään. Minua hävettää, että triggeröidyn erilaisista väkivaltaan liittyvistä uutisista ja jutuista. Minua hävettää, että minulla on niin vähän voimavaroja, etten ole jaksanut vieläkään aloittaa opintoja, vaikka opiskelupaikka on olemassa. Minua hävettää, että kaikki menee vuoristoratana sisälläni. Minua hävettää, että hävettää.

Häpeä, tuo loputon suo! Minun häpeäni on minun ja terapeuttini päättelyn mukaan syntynyt silloin, kun olen ollut pieni vauva ja äitini on ruennut odottamaan ensimmäistä sisarustani. Se syntyi, koska äitini oli silloin masentunut. Minun lapsuuteni loppui siihen. 3-vuotiaana minulla oli jo kolme sisarusta (ei monikkosisaruksia, vaan yksi vauva kerrallaan, toim. huom.). Uskon, että häpeä on syntynyt siitä, ettei minun tarpeisiini olla enää kyetty kunnolla vastaamaan sen jälkeen ku olin 3kk ikäinen. Sitten koulun aloittaessani alkoi seksuaalinen väkivalta. Se löi monta painavaa häpeän naulaa minuun. Sen jälkeen häpeä on vain kasvanut sisuksissani, keräten hurjaa kaikennielevää voimaansa ja lisääntyen aina vain lisää myös myöhemmin tapahtuneiden seksuaalisen väkivallan kokemusten myötä, kunnes pari vuotta sitten tunnistin sen itsessäni.

Häpeä vie ihan käsittämättömän paljon energiaa ja voimavaroja ihmisestä. Minun kohdallani se on tehnyt sitä edes tajuamattani. En tunnistanut häpeää itsessäni tosiaan ennen ku muutama vuosi sitten. Silloin tajusin, että heh, tämähän liittyy muuten minuunkin jotenkin tämä häpeä. Siitä meni vielä vuosi ennen kuin pystyin kohtaamaan sen tunteen kunnolla. Kun tunnistin ja tunnustin häpeän itsessäni, moni asia aukesi minulle ihan uudella tavalla. Aloin ymmärtämään paljon paremmin erilaisia tunnetilojani ja ajatuksiani eri asioihin liittyen. Huomasin, että häpeä on ulottanut lonkeronsa ihan kaikkeen minussa. Tajusin myös, että voimakkaimmat ja lamaavimmat ahdistuskohtaukseni olivatkin itse asiassa häpeäkohtauksia. Niissä häpeän kokemus ja tunne nousi niin voimakkaaksi, etten enää kyennyt toimimaan ja ajattelemaan järkevästi. Saatoin itkeä hysteerisesti ilman syytä, saatoin sanoa miehelleni jättäväni hänet ettei hänen tarvitse kärsiä minun takiani enempää tai saatoin mennä täysin puhekyvyttömäksi ja käpristyä sikiöasentoon heijaamaan itseäni. Tuo tila saattoi kestää parikin tuntia helposti.

Minulla häpeä on se, joka tekee oloni totaalisen toivottomaksi ja saa aikaan myös itsetuhoiset ajatukset. Häpeän tunne on niin massiivinen ja kipeä, ettei sen alla tahdo kestää. Varsinkaan, jos muutenkin voi huonosti. Paremmin voivanakin se saattaa saada yllättävän vahvan otteen minusta ja hupsista keikkaa, kun ajatukset ovatkin sitten surkeina. Häpeä saa minut myös käyttäytymään itseäni kohtaan huonosti. Jos haluan halauksen, kiusaan itseäni ja en mene pyytämään halausta mieheltäni. Jos jokin vaivaa minua, en puhu siitä. Kaikkea tämän tapaista.

Tiedättekö, mikä on parasta häpeässä? Se, että se ei kestä päivänvaloa. Mitä enemmän puhut ääneen häpeästäsi ja siihen liittyvistä asioista, sitä pienemmäksi häpeä käy. Kannattaa ottaa huomioon myös se, että jos häpeää on kerännyt sellaiset 30 vuotta niinkuin minä, niin se häpeä ei sula kuin tipan verran aina ääneen puhuessa tai kirjoittaessa tai muuten sitä ilmaistaessa. Tehon alkaa huomaamaan pikkuhiljaa. Tämäkin kirjoitus on häpeän purkua. Se yksi pisara pois minua vaivaamasta. Kun ensimmäisen kerran puhuin terapiassa häpeästäni, sieltä lähtiessäni oloni oli niin kevyt. Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun huomasin häpeän päivänvaloon tuomisen tehon. Häpeän purkamisen myötä myös häpeäkohtaukseni ovat laimenneet. Ne eivät kestä enää niin kauan ja ne eivät ole enää niin voimakkaita. Mahtavaa on myös se, että nykyään tunnistan jo orastavat häpeäkohtauksen merkit ja saatan saada estettyä kohtauksen, jos heti puran häpeääni jotenkin. Jo se auttaa, jos sanon ääneen mieheni kuullen, että nyt hävettää se tai tämä tai tuo.

Välillä tuntuu, että häpeässä tarpominen on totaalisen loputon suo. Ettei loppua vain voi koskaan tulla. Sitten toisella kertaa häpeää purkaessa huomaa olon kevenevän ja saa taas voimaa jatkaa sen työstämistä. Itselleni puhuminen ja kirjoittaminen ovat olleet parhaat keinot häpeän purkamiseen. Muitakin keinoja varmasti on ja toivonkin, että kerrotte niistä meille. Häpeä on kipeä tunne, siitä ei pääse mihinkään. Uskon kuitenkin, että ajan kanssa senkin kanssa oppii elämään paremmin ja työstämisen myötä se laimenee siedettävämmäksi.